Oravannahkoja

Pitseissä on taikaa. Ensimmäinen tajuamani pitsi syntyi Elli-mummun nypläystyynyssä. Vieläkin muistan isoäitini tavan pitää ylimääräistä neulaa huulten välissä ja vikkeliä sormien liikkeitä niin, ettei silmä ehtinyt tajuamaan nypylöiden kulkureittiä. Hän oli oppinut taidon omalta äidiltään jo ennen 5-vuotissyntymäpäiväänsä. Hänen äitinsä nypläsi viime vuosisadan alkupuolella pitsejä myyntiin ja siinä samalla tytär sai tehdä pitsin helpoimpia kohtia. Pikkuveli halusi myös nyplätä, mutta se oli ankarasti kielletty. Aika usein äiti joutui purkamaan pitsiään, kun väliin oli ilmestynyt myyntikelvotonta jälkeä. Vuonna 1917 Raumalla oli nyplääjiä 80-90.

Kun Elli-mummu halusi antaa tyttären tyttärelleen rippilahjan ja kysyi,  millainen pitsi liinan reunaan tehdään, oli vastaus selvä: Laankoukku. Mummu yritti ehdottaa muuta mallia, mutta Laankoukkuun päädyttiin.





Elli-mummun liina tyttären tyttärelle

Veljeni sai myös liinan lahjaksi ja siihen tuli hiukan kapeampi reunapitsi. Sovittiin mummun kanssa, että saan liinaani leveämmän pitsin, jos teen veljeni liinan ristipistokuvion ja reikäompeleen. Ristipistojen tekemisessä oli tarkkaa, että pistot nurjalla puolella olivat viivasuorat. Melkein onnistuin! Kooltaan molemmat liinat ovat 140x140 cm.

Elli-mummun liina tyttären pojalle

Nuoruuden itseluottamuksella

Kun alta15-vuotias aloittaa jotakin, niin luottamus omaan osaamiseen on huima. Oli aivan masentavaa, kun Elli-mummu ei heti antanut aloittaa siitä leveästä, kauniista mallista, vaan piti opetella ensin peruslyönnit.

Lankojen kieputtaminen nypylöihin oli opittu jo ennen kouluikää, mutta halu pitsin tekoon tuli vasta myöhemmin. Oppi meni onneksi sen verran nopeasti perille, että pinna kesti odottaa oikean pitsin nypläämistä - ja se oli sitten Laankoukku. Liina on vieläkin tallella. Sitä on yli 50 vuotta säilytetty laatikossa - ja säilytetään edelleen!